Kortisoni, tuo pahamaineinen pieni tabletti, on niin merkityksellisessä roolissa elämässäni ja tautini hoidossa, että se ansaitsee ihan oman blogimerkinnän. Se herättää minussa hirveän ristiriitaisia ajatuksia, ja joka aamu tablettipurkilla mietin millä annoksella tänään pärjäisin. Mahdollisimman pienellä tietenkin, vaikka sitten illalla viimeistään se kostautuu kipuina.
Jo aikaisemmin olin tehnyt tuttavuutta kortisoniin, kun krooninen migreenini (kyllä, sellainenkin minulla on, edelleen) oli äitynyt erityisen pahaksi, ja sitä kortisonilla koitettiin katkaista. Lyhytkin kuuri sai kasvot turpoamaan ja olon kummalliseksi, teki yölevottomuutta ja ties mitä. Sitä ei voi kieltää etteikö siitä silti apua olisi ollut migreeninkin hoidossa. Erään kerran neurologini teki kokeilun, jossa pisti epäkäslihakseeni 10 pientä pistosta kortisonia ja puuduteainetta, kun niskani oli niin jumissa. Kuulemma tuo hoito ei perustunut oikein mihinkään, hän vain oli huomannut että se saattaa joitakin auttaa. Minua auttoi. Lihakset rentoutuivat samantien ja migreeni pysyi viikon kokonaan poissa!
Piikkimuotoisena en voi kuin kutsua kortisonia rakastajakseni muutenkaan. Kyllä, sen pistäminen kipeään niveleen/ kudokseen sattuu, tuntuu kuin nivel poksahtaisi, paine on niin kova kun aine uppoaa oikeaan kohtaan. Tuota tunnetta olen oppinut suorastaan toivomaan, koska se tarkoittaa että seuraavana päivänä ei enää satu. Sillä kerralla tosin vähän itketti, kun kyynärpäiden lisäksi pisteltiin kämmeniin jokaisen sormen jännetuppeen kortisonia, kun olivat kaikki tulehtuneet. Enemmän siinä kai itketti ajatus, että mitä tästä tulee, kun tämän ikäisenä olen tässä kunnossa.
Mutta se tabletti, jauhoinen, pahanmakuinen ja ilkeä tabletti, joka kuitenkin helpottaa oloani. Alkuun olin pöyristynyt jo siitä, kun lääkäri sanoi että muutaman kuukauden pitäisi kortisonia syödä, että siitä olisi apua. Nyt olen syönyt sitä yli kaksi vuotta, ja tajuan etten ehkä koskaan voi luopua siitä. Olen kapinoinut vastaan ja yrittänyt välillä purkaa sen pois, vain huomatakseni etten pysty kuukauden tauon jälkeen enää esim. kirjoittamaan kunnolla tekstiviestiä, saati tavallisella kynällä. Että jokainen askel sattuu niin paljon jalkateriin, lonkkiin, polviin, joka paikkaan, etten voisi kuin maata. Itku kurkussa on ollut pakko palata nöyränä lääkepurkille, joka jo parin päivän jälkeen on suonut helpotusta oloon. Jopa hemoglobiinini on kortisonin avulla kääntynyt nousuun, kun elimistön tulehdusreaktio on vähentynyt.
Miksi sitten kapinoin vastaan, kun on aivan selvää että kortisoni auttaa minua? Siksi, että se kerää elimistööni nestettä, lisää ruokahalua, ja saa minut siis turpoamaan silmissä. Osa on turvotusta, osa ihan todellista lihomista, ja se on katkeraa. Varsinkin kun ylipaino ei varmasti ainakaan helpota esim. jalkaterieni kipuja. Kuukauden kortisonitauon aikana paino kääntyi heti laskuun, moni kysyi jo kahden viikon kohdalla olenko laihtunut. Vaatteet väljistyivät selvästi. Vaan ei auta. On valittava olenko toimintakykyinen pullero, vai toimintakyvytön hieman kevyempi ja siltikin pullero. Eihän siinä ole edes mitään mietittävää oikeasti, mitä hyötyä olisi sängynpohjalla olla kevyempi? Tiedän, että jos taistelen oikein kovasti, saan painon laskuun myös kortisonin kanssa, mutta hetkenkin herpaannus kääntää sen taas nousuun. Motivaatiopiikkiä odotellessa siis tässä. Jaksaisinko vielä taistella kilojakin vastaan?
Hei kiitos linkistä blogiisi! Tuttuja aiheita minullekin. Pahimmillaan on mulla on tullut parissa kuukaudessa 20 kiloa kortisonista, mutta silloin annostus olikin jotain 40 mg. EI koskaan enää! Onneksi viime vuodet olen selvinnyt 5 mg:lla päivässä, mutta sitten rinnalle onkin tullut kaiken maailman sytostaatit ja biologiset lääkkeet..
VastaaPoistaHuh, melkoista. En siis todellakaan ole yksin tämän sairauden ja vaivojen kanssa. Minulle taitaisi oikeasti hyvä annos olla semmoinen 20mg, mutta en millään niin paljon haluaisi syödä, joten sinnittelen vähemmällä. Mutta olen kyllä sitten kipeä. Ajoittain olen minäkin syönyt 40mg annosta, ja se on kyllä auttanut, mutta olo on ollut ihan hirveä. Migreenin hoidossa annos oli jopa 60mg kahden viikon ajan...
VastaaPoistaKiitos kommentista sinulle!
Onneksi osuin tähän blogiin. Minulla on Crohnin tauti ei Sjögren , mutta nivelet kipilevat ja kun yritän vähentää kortisonia , niin jalkoihin koskee , päkiöihin , nilkkoihin , polviin ja alaselkään. Crohnin tautia ei näy nyt suolessa , mutta nivelet oireilevat aina, kun saan tlehduksen poskiin tai keuhkoputkiin. Olen 20 kg ylipainoinen ja paino ei meinaa millään laskea, vaikka nyt pystyn syömään salaatteja ja melkein mitä vaan. Olen kanssa miettinyt , että haluan elää toimintakykyisenä vaikkapa sitten kortisonin kanssa. En halua jäädä sängynpohjalle. 15 mg on nyt ja 7,5 pitäisi päästä,että turvotus vähän vähenisi. hannaelina
VastaaPoista